Haluaisin vain nukkua

Haluaisin vain nukkua. Sängyssä kuuntelen samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Ja toivon, että joku sanoisi ne sanat minulle.

May you find solace in the gentle arms of sleep
Despite the wolves outside your door
In time you will see them all as harmless
And their idle threats easy to ignore

And if ever fate should choose to smite you
Stand your ground, never walk away
Please don't ever let the world defeat you
Don't get buried in its decay

As you drift into the gauzy realm of dreams
May you take comfort in the thought that you are safe
For it only takes a fraction of a second
For all of this to change

Return to me
When slumber's fog has lifted
Return to me
Stronger than before

As you sink beneath the soothing streams of time
May you be thankful that you had another day
For there comes a time when each of us will enter
A sleep from which we will never wake

And if ever fate should choose to smite you
Stand your ground, never walk away
Please don't ever let the world defeat you
Don't get buried in its decay

Close your eyes now, if only for a moment
For it's time you get some rest
The wolves are gone and nothing here can harm you
Let go of your fragile consciousness

 

Return to me
When slumber's fog has lifted
Return to me
Stronger than before

(Assemblage 23 - Lullaby)

Lukulista

Olen suorastaan ahmimalla lukenut kaikki adoptioon liittyvät löytämäni blogit. Sellaisetkin, joissa kirjoittelu on loppunut jo ehkä vuosia sitten. Lukijaksi ilmottaudun vain niihin, jotka edelleen päivittyvät. Tarkistan joka aamu Bloggerista, josko joku näistä blogeista olisi päivittynyt ja luen uudet merkinnät heti. Katselen näiden bloggaavien ihmisten lukulistaa, olisiko siellä joku uusi blogi, joku jota en ole vielä löytänyt, joku jonka lisätä omalle lukulistalleni.

Omassa blogissani ei näy lukulistaa. Luen kaikkia seuraamiani blogeja kuitenkin julkisesti, tällä nimimerkilläni. En siis lue salaa, mutta en myöskään koskaan kommentoi. On helpompaa olla näkymätön. Jos alan kommentoida, joku ehkä huomaa minut ja sitten minä en enää olekaan ei-kukaan. Mutta eilen huomasin että kommentoin tai en, joku oli löytänyt blogini.

Toki näen, että täällä on käynyt joku. Mutta suurin osa liikenteestä tulee erilaisten bottien kautta tai sitten kirjoitukseen "Adoptiovapaa", jolloin on varmaan etsitty enemmän tietoa adoptioon liittyvistä vanhempainvapaista eikä suinkaan omasta halustani (pelostani) pitää adoptioasiat jossain taustalla, kauempana.

Niin, aloitin eilen taas lukemaan uutta blogia. Tänä aamuna olen lukenut kyseisen blogin kaikki merkinnät. Kesken eilisiltaisen ahmintani kuitenkin huomasin jotain "järkyttävää". Minun blogini oli tämän bloggarin lukulistalla. Adoptioblogien joukossa. Minun blogini? Joku oikeasti on huomannut nämä kirjoitukseni, ja ehkä jopa seuraa näitä. Olin hämmentynyt.

Kirjoitan julkista päiväkirjaa, enkä edes aina miellä tätä adoptioblogiksi. En kuulu siihen joukkoon. En kuulu varsinkaan niiden kirjoittajien porukkaan, jotka ovat ensin (jopa vuosia) yrittäneet saada biologista lasta ja sitten hoitojen jälkeen päätyneet adoptioon. Ajattelenkin usein, etten ole saman arvoinen näiden bloggaajien, adoptoijien kanssa. Minä en ole vuosikausia haaveillut lapsesta, biologisesta tai adoptoidusta, emmekä me ole vielä ottaneet niitä ensiaskeleita edes siellä adoptiorintamalla.

En nyt tarkoita sitäkään, etteikö blogiani saisi lukea ja etteikö sitä saisi laskea adoptioblogiksi. Oli siinä järkytyksen ja hämmenyksen seassa pieni häivähdys iloakin: joku on kokenut minun kuuluvan joukkoon! Tietenkin tämän jälkeen tein omalle blogilleni saman kuin aina uusille löytämilleni: luin sen alusta loppuun, kertaistumalla (onneksi olen päivittänyt harvoin!). Sama teema toistuu, lähes joka toisessa kirjoituksessa. Haluan töitä, jotta voin mennä eteenpäin, jotta voin joskus tulla äidiksi. Toistoa, mutta se on puolen vuoden ajalta. Kai minä siis todellakin olen varma. Tavoitteet selvillä vuodelle 2013.

Ahdistus.

Viime viikot ovat juosseet ohi nopeasti. Aika kiiruhtaa, minun elämäni ei etene. Mikään ei etene. Yksi työhakemus lisää laittettu menemään. Yritän pysyä optimistisena, mutta alkaa tuntua etten koskaan ikinä pääse töihin. Alan kyseenalaistaa omia valintojani. Oliko fiksua polttaa sillat entiseen työpaikkaan, vaikka päätös vahvistui kyllä huimasti sieltä työtodistusta odotellessa. Kaikki, mitä inhosin, jatkui vielä yli puoli vuotta viimeisen vuoron jälkeen. Mutta jos olisin jäänyt, kestänyt sen mitä en halunnut kestää, niin olisiko minulla jo vakituinen työ?

Jos en saa töitä, emme voi alottaa adoptioprosessia. Se aika, jota tuntui olevan vuosia, onkin yhtä äkkiä kadonnut. Haluan kaiken, heti, nyt. Kun päätös on varma, molempien mielestä, on turhauttavaa vain odottaa. Kumpikin on samaa mieltä, mitään ei tehdä, ennen kuin taloudellinen tilanne on turvattu. Ennen kuin kummallakin on työ. Mies ei ehkä halua kauaa enää olla nykyisessä työssään, Minä en löydä töitä. Ei lasta meille.

Silloin 20-vuotiaana työterveyshoitajan kommentti siitä, että meillä on kiire jos haluamme adoptoida, tuntui täysin absurdilta. Nyt, 26-vuotiaana, minusta tuntuu että olen menettänyt jo vuosia. Tänä vuonna täytän jo 27, kaksi vuotta ollut "tarpeeksi vanha". Kyllä, aikaa on vielä vaikka kuinka. 18 vuotta ennen kuin se 45 vuoden ikä tulee vastaan. Sehän on vauvasta täysi-ikäiseksi tarvittava aika. 

Miehellä aikaa on vähemmän, kirottu ikäero. Ihana, täydellinen mies, me vain olemme niin eri ikäisiä. Hän itseasiassa harmitteli, kun tapasi vihdoin pariskunnan, joka on ollut meitä pidempään yhdessä. Ei sitten ottanut huomioon, että jos meillä olisi samanlaiset luvut jo taulussa, olisi seurustelu ollut alkuaikoinaan vähintäänkin kyseenalaista, laitonta. Kuusi vuotta, se ei ole paljon, mutta se on tarpeeksi. Meillä on ollut eri lapsuus, eri kokemukset. Eri aika odottaa.

Ne parhaat keskustelut käydään autossa

Kun luin Adoptiomatkan, siinä kerrottiin kuinka aamun työmatkoilla autossa aina haaveiltiin siitä kun lapsi sitten on kotona. Me emme vielä oikeastaan haaveile siitä lapsen kanssa elämisestä, koska emme ole koko adoptioprosessia vielä aloittaneet. (tänään taas työhaastatteluun, joko nappais?!)

Mutta kun istumme autossa pidempiä matkoja, me kyllä keskustellaan. Paljon. Ja usein nykyään lapsettomuudesta. Kumpikin on jo niin varma, että ehkä meistä olisi vanhemmiksi. Mutta ei biologiselle lapselle, se on selvää. Se parin vuoden takainen "ei ikinä lapsia"-asenne on miehenkin mielestä jo kadonnut ja olen aina jotenkin onnellinen kun huomaan sen.

Viimeeksi se oli sunnuntaina, autossa. Hän oli tullut siihen tulokseen, että vaikka lapsi rajottaisi paljon elämää niin se ehkä tuo vastavuoroisesti siihen niin paljon lisää. Tulos jää siis plussan puolelle, kannattaa antaa mahdollisuus. Ja meillä molemmilla on tämä kiero kiinnostus adoptioprosessia kohtaan, eli näemme senkin vain positiivisena tässä tuloslaskelmassamme. Koen jotenkin rauhoittavaksi sen seikan, että meille ei sitä kautta anneta lasta jos emme ole sopivia vanhemmiksi. Fail safe, tavallaan.

Tämä joulu on meille ensimmäinen, kun edes näemme mahdollisuutta sille, että kanssamme joulua joskus viettäisi myös lapsi.

Unia

Olen jo pari kertaa nähnyt unta, että meillä on lapsi. Viimeeksi viime yönä.

Olimme mieheni kanssa kahdestaan jossain syrjäisessä rantamökissä. Olin raskaana, mutta se ei näkynyt. Yhtä äkkiä synnytin lapsen. Lapsi ei ollut vastasyntynyt vauva, vaan jo reilun vuoden ikäinen tyttö. Aasialaisen näköinen. Muistan itkeneeni miehelle, että kukaan ei usko tämän olevan meidän lapsi, koska eivät olleet nähneet minua raskaana eikä lapsikaan näytä kummaltakaan vanhemmaltaan.

Voi kunpa saisin jo töitä, talouden tasapainoon ja pyörät pyörimään eteenpäin. Minulla on sittenkin jo ikävä.

14.10.

Tätä blogia ei lue kukaan enkä kirjoita sitä kenellekään. Tänne voin kuitenkin purkaa niitä onnen ja epävarmuuden tunteita, joita liittyy lapsettomuuteeni ja sen kyseenalaistamiseen. En voi puhua omasta mielestäni näistä asioista oikeasti kenellekään, paitsi tietenkin tuolle maailman parhaalle.

Välillä juuri siksi tuntuu, että olen yksin miettiessäni adoptiojuttuja ja lukiessani lisää tietoa kaikesta siihen liittyvästä. Mutta tänä viikonloppuna nämä kaikki ajatukset ja toiveet on tuntuneet lämpiminä jossain tuolla sydämen seudulla.

Se alkoi siitä, että mies pyysi anteeksi etten hänen kanssaan saisi biologista lasta. Olin aluksi hämmentynyt. Jotenkin tätä asiaa en kaivannut. En minä halua kantaa kohdussani meidän lastamme, se ei ole minulle tärkeää. Ja luulen että hänkin sen tietää. 

Minä pelkäsin, ehkä vähän salaakin ja jatkuvasti, että joku päivä tulee se hetki kun hän sanoo, ettei haluakaan lasta. Palataan entiseen. Ei enää haaveilla. Ei enää toiveita. Mutta tuon turhan, täysin tarpeettoman anteeksipyynnön jälkeen en enää pelkää. Uskon, että me olemme yhdessä tässäkin asiassa. On helpompi hengittää.

Kun tämä outo, ihana, kaunis tilanne päättyi, sitä seurasi vielä tavallaan suloisemmat sanat. Myöhemmin toki. "Voisi se lapsi kai tulla Afrikastakin." Me emme tietenkään lyö lukkoon adoption kohdemaata vielä, eihän koko projektia ole edes aloitettu ja kontaktit muuttuvat. Mutta Afrikka on tuntunut minusta vaihtoehdolta alusta asti, mies on suunnannut katseensa Etelä-Amerikkaan, jossa ainoa vaihtoehto on Kolumbia. Se pieni myönnytys, maanosan hyväksyntä, sekin läikähti lämpimänä rinnassa.

Esteitä

Meillä on päätetty, että adoptioajatukselle ei tehdä mitään, kunnes minäkin löydän töitä. Nytkin selaimessa on kuudesta välilehdestä neljällä auki mol.fi:ssä oleva työpaikkailmoitus, joka kiinnostaa. Teen siis kaikkeni, että saisin töitä. En pelkästään adoptioprosessin takia, vaan olisihan se ihan kiva olla mieluummin töissä kuin työtön. Sanoin ohjaavan opettajankin kanssa käydyssä keskustelussa, että panostan nyt kyllä työpaikan etsinnässä määrään enkä laatuun. En siis turhia nirsoile, kunhan nyt jotain töitä saisi...

Tässä siis junnataan. Ikuisesti? Tiedän, että neuvonnan varmasti voisi alottaa jo nyt, vaikka opinnot on vasta loppusuoralla ja vain toisella meistä on pysyvä työpaikka. Entinen työ oli mielenkiintoista ja palaisin sinne mielelläni, mutta samaan paikkaan en voi mennä. Siellä ei ollut mitään varmuutta jatkuvuudesta ja kun se alkoi ärsyttää, tein lähtöni tyylillä joka ei kovastikaan kannusta palaamaan.

Esteitä tuntuu tulevan jopa uniin. Unessa me miehen kanssa napattiin jostain mukaan pieni kuwaitlainen tyttö. Kyselin kyllä kovasti, haluaisiko hän takaisin kotiin vai kenties Kiinaan. Ei halunnut. Ihan tyytyväinen oli kanssamme. Mutta me piilottelimme. Tiedettiin, että oli väärin vain ottaa jostain lapsi. Ja sitten se iski. Kesken kaiken piilottelun tajusin, että jos jäämme kiinni, emme koskaan voi adoptoida. En koskaan saisi omaa lasta.