Hetkiä.

Herään janoon keskellä yötä, kävelen kohti keittiötä. Siinä, keskellä eteisen käytävää se iski. Meidän koti. Juuri sellainen kuin suunnittelimme, juuri meidän näköisemme. Paljon stressiä, pitkiä päiviä, pettymyksia mutta myös niitä onnen tunteita. Olkoon sitten keskellä yötä, eteisessä. Meidän koti!

Kuumeinen lapsi kainalossa luen ääneen kirjaa. Kelpasin kipeällekin. Aikaisemmin päivällä kävin apteekissa ja kaupassa, kun mies hoiti lapsen sänkyyn. Seuraavana aamuna myös miehen kainalo kelpaa ja lapsi voi onneksi jo paremmin. Kyllä meistä olisi tähän, meistä olisi vanhemmiksi.

Kesäloman viimeiset päivät. Töistä kuului jo positiivisia huhuja, vaikka en enää tiedä haluaisinko siellä jatkaa. Ja sitten työkaveri kertoo vaihtavansa toiseen yhtiöön. Sinne, minne minäkin hain. Ja edes niillä pienillä, kivoilla asioilla ei tunnu olevan merkitystä. Minä junnaan paikallani. Menen takaisin samaan työhön. Mikään ei etene.

Keskittyisinkö vain kesään, katsotaan sitten syksyllä? Nauttisin pienistä hetkistä, haaveilisin tulevasta. Keskittyisin positiiviseen. Olemme kumpikin varmempia kuin koskaan aiemmin.

Hymyilyttää

Ehkä turhankin rankan alkuvuoden jälkeen on ihana huomata, että tänä iltana hymyilen. Olen onnellinen. Se hetken hukassa ollut asenne, kyllä kaikki järjestyy, on taas löytyny.

Joskus on ihan hyvä näin ja on vaikea edes kuvitella, että joskus olisi parempi. Mutta yritetään silti!

Mikä on muuttunut?

Uusi vuosi taas aluillaan. Mikä on muuttunut vuodessa, ollaanko menty yhtään eteenpäin?

Maaliskuussa aloitin nykyisessä työpaikassani. Olin siinä vaiheessa hakenut töitä jo useamman kuukauden, itseasiassa melkein yli vuoden jos edellisen vuoden kesätyöpaikkaa ei lasketa. Olen vieläkin samassa paikassa, sopimukseni on edelleen määräaikainen. Vuosi sitten minulla ei ollut työpaikkaa. Vuosi sitten minulla ei myöskään ollut korkeakoulututkintoa.

Kesällä myös mies vaihtoi työpaikkaa. Hänellä on nyt mielekäs työpaikka, sellainen mistä vuosia haaveili. Koeaika on päättynyt, eli pelkoa työsuhteen päättymisestä ei enää kummankaan puolelta ole odotettavissa. Vaikka palkka hieman pieneni, otan mieluummin työpäivän jälkeen kotiin miehen, joka pitää työstään.

Työn puolesta siis asiat on paremmin kuin vuosi sitten. Ihan täysin tyytyväinen en ole omaan työtilanteeseeni, mutta eiköhän sekin pian selkene. Ainakin on oman alan töitä, toistaiseksi. Optimisti jaksaa uskoa, että kaikki menee hyvin.

Työn lisäksi haaveilen siitä pienemmästä kilolukemasta. Vaaka ei ehkä näytä kovinkaan erilaisia numeroita kuin vuonna 2013 (tai ehkä nyt joulukilojen kanssa jopa hieman enemmän), mutta motivaatio on taas huipussaan. Vuoden päästä olen kevyempi. Minun on pakko olla, tästä on tullut melkein tärkeämpi tavoite kuin vakityöstä. Pelkään, että kiloni muuten muodostuvat esteeksi toivomalleni tulevaisuudelle.

Suurin muutos vuoden takaiseen? Vuosi sitten meillä ei ollut omaa kotia. Tänään, vuoden 2014 ensimmäisenä päivänä, pakkailtiin irti revittyjä tapetteja, pätkittiin irrotettuja listoja ja käärittiin rullalle vanhaa muovimattoa siellä ihan omassa kodissa. Tänään minulle ensimmäisen kerran kommentoitiin meidän lapsettomuutta, siellä uudessa kodissa: "teillä ei ole sitten ollenkaan lastenhuonetta". Ei niin, mutta aika helppo siitä vierashuoneesta on sellainen joskus muokata. "Ei meillä ole sellaiselle tarvetta."

Ei vielä. Toivottavasti joskus on.

Pessimisti vai optimisti?

Töissä on ollut välillä hankalaa nyt loppuvuodesta. Motivaatio oli mennyt hukkaan, kun pelkäsi liikaa tulevaisuutta. Ilmassa oli sitä minun niin huonosti sietämää epäreiluutta, ja on välillä vieläkin, mutta se sai minut joskus iltaisin itkemään miehen kainalossa. Miksi minä en kelpaa, vaikka olen hyvä, vaikka olen jossain jopa paras?

Tällä viikolla oli taas keskustelutuokio esimiehen kanssa. Hän oli kiertoteitä kuullut, että ehkä hieman pahoitin mieleni hänen (positiiviseksi ja kannustavaksi tarkoitetusta) viestistään. Ahdisti keskustella asiasta, koska asia ei enää vaivannut minua. Olin päättänyt, että luotan tulevaan ja siihen, että minun kykyni ja taitoni joskus vielä huomataan ja laitetaan käyttöön. Yritin suhtautua positiivisesti elämään, työhön, kaikkeen.

Esimieheni kysyi minulta, olenko perusluonteeltani enemmän pessimisti vai optimisti. En osannut vastata. Kuvittelen olevani peruspessimisti, mutta olenkohan sittenkään? Minä en ole meidän perheessä se, joka odottaa aina pahinta. Kun ystäväni stressaa maisteritutkinnon hakemusvaatimuksista, minä olen se, joka jaksaa sanoa että asioilla on tapana järjestyä. Olen ehkä opetellut tietoisesti pientä optimismia. Positiivisuutta, onnellisuutta. Hetkessä elämistä.

Mutta tänään pohdin taas tuota samaa kysymystä. Ja tulin siihen tulokseen, että olen realisti. Aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, mutta ei aina voi elää peläten pahinta. Realisti-minä haaveilee siitä lapsesta, puhuu isomman asunnon ostamisesta ("olisi sitten lapselle oma huone"), mutta tietää kuitenkin että meidän tilanne ei vielä ole se vakain.

Realisti minussa ei heti ymmärtänyt, kun mies kysyi että mitä me olimmekaan suunnitelleet tekevämme kun hänen koeaikansa loppuu. "Kai meidän piti sitä jotenkin juhlia, ostaa uusi kuohari jääkaappiin ja käydä syömässä?". Pienen hetken mietin, oliko jotain muuta? Realisti, joka elää tällä hetkellä optimistisena päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen, oli unohtanut että oltiin sovittu se ensimmäinen askel tähän kohtaan.

"Mun piti kai soittaa se yksi puhelu." Olisiko 2014 se meidän vuosi, se kun prosessi vihdoin saadaan alulle? Ainakin meillä on nyt jo se isompi auto ja huomenna voitaisiin käydä katsomassa yhtä asuntoa. Realisti tietää, että tuskin se on se meidän koti mutta optimisti sanoo, että kannattaa aloittaa jo katsominen. Pessimistiltä ei kysytä.

Vuoristorataa

Aamulla heräsin tähän pimeään ja sateiseen päivään hymyilevänä. Adoptioajatukset tuli taas uniin, mutta jotenkin ihanan realistisina! Unessa olimme saaneet neuvonnan päätökseen ja lupakin taisi olla jo taskussa, koska muistan itkeneeni onnenkyyneleitä ystävälleni, "meille voi koska tahansa tulla lapsi!".

Vaikka tulevaisuudesta ei voi kukaan tietää, teemme suunnitelmia. Olen päättänyt luottaa työnantajani sanaan siitä, että jatko on varmempaa kuin se, ettei jatkuisikaan. Miehen koeaika on kohta ohitse. Uuden auton hankinnan tullessa nyt yllättäen ajankohtaiseksi, puhuttiin siitä että se voisi nyt sitten olla sellainen auto, jolla pärjäämme sitten lapsenkin kanssa.

Mutta vaikka yritän olla optimisti, keskittyä positiiviseen, uskoa tulevaan... Joskus se pessimisti nostaa päätään, mistään ei tunnu paistavan valoa risukasaan eikä se tulevaisuuskaan näytä niin valoisalta. Tänään aion kuitenkin pitää kiinni siitä onnen tunteesta. Joskus toivottavasti koen sen hereillä ollessani!

Ahminta ja sitä seuraava pahoinvointi

Tämä tulee ja menee, kausittain. Mielialan mukaan. Elämän tilanteen mukaan. Mutta teen sitä edelleen: ahmin tietoa. Lisään seurattavien listalle uusia luettavia blogeja, kun olen ensin löydettyäni ne ahminut niistä kaiken jo kirjoitetun tiedon. Jään odottamaan lisää.

Välillä en pysty lukemaan mitään adoptioon liittyvää. Voin pahoin, itkettää ja surettaa, että jumitetaan aina vain paikoillaan. Omasta valinnasta, kyllä. Mutta kun pari viikkoa sitten olin menettänyt työmotivaationi ja aloin jo odottaa kauhulla ensi kesää, en halunnut lukea pitenevistä jonoista enkä edes niistä ihanista uutisista.

Tänä viikonloppuna olisin ehkä hymyillyt, jos jostain lukisin lapsen tulosta. Mutta sen sijaan itkin katsoessani tätä dokumenttia. Vaikka mies ei juurikaan jaksa samalla tavalla ahmia tietoa, tästä dokumentista sain hänet viereeni katsomaan pätkiä. Ei kyyneleitä, mutta sellainen miehinen reaktio. Lohduttava, koska häntä häiritsi samat asiat.

Vaikka aamulla voin pahoin (ehkä se osin johtui myös "aamupalastani", candy cornia ja pepsiä), niin olen tyytyväinen että ahmin. Ehkä sitten joskus vuosien päästä osaan arvostaa sitä, että silloin vielä kun oli aikaa, jaksoin ahmia. Pakko tämän pahoinvoinnin on olla lopulta hyväksi!

Hiljaisuus rikottu

Ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut. Jos silloin yhtenä iltana tuntuikin, että kaikki sortui alta niin ne on nyt rakennettu entistä vahvempina takaisin. Minusta ei vain tunnu vahvalta. Joudun painiskelemaan ihan uusien tunteiden kanssa enkä tiedä pidänkö siitä.

Meidän työpaikalla on paljon sen ikäisiä naispuoleisia työntekijöitä, että kesällä vähintään kerran kuussa tuli viestiä uudesta vauvasta. Niitä vauvoja myös vierailee siellä kahvihuoneessa melkoisen usein ja kaikki ovat ihan lääpällään. Onhan ne söpöjä, en minä sillä. Mutta suurinta osaa näistä tuoreista äideistä en ole edes koskaan tavannut, kuinka kiinnostunut minun oletetaan heidän jälkikasvustaan olevan?

No, kun pääsen sanomasta sen, että suurin osa äitiyslomalaisista tai maha pystyssä kulkevista ei ole siitä minun lähipiiristäni työpaikalla, niin sieltä se yksi sitten kuitenkin tulee. "Olette varmaan pyöristyneestä olemuksesta jo arvanneetkin...". En ole, en tuijota naisten vatsoja ja mieti, että onko siellä vauva. Nyt kun tiedän, niin kyllä, samaan aikaan kanssani aloitaneen työkaverin vatsa on jo hieman pyöristynyt ja sen niin hoikassa ihmisessä huomaa.

Nyt kun sitten kahvitauoilla ja ruokatunneilla ei oikein muusta puhutakaan, kuin miten nyt on voitu ja koska se laskettu aika on ja mites ne vanhemmat sisarukset on tämän ottaneet, en osaa osallistua keskusteluun. En ole kateellinen, en halua sitä pyöristyvää vatsaa, mutta tajuan siinä hetkessä, etten tule koskaan olemaan niiden kyselyjen kohteena. Minulla ei ole kokemusta tästä, minulla ei ole mitään sanottavaa, minua ei kiinnosta miten alkuraskaus on mennyt ja onko sieltä tulossa tyttö vai poika. Voin katsoa sen ultrakuvan, mutta pärjäisin ilmankin.

Jos nämä tilanteet tuntuu vaikeilta, jouduin vielä ikävämpään tilanteeseen kesken ruokatunnin. Yritän usein olla hiljaa, jos olen eri mieltä. Jos tiedän paremmin, enemmän. Kun puhe kääntyi kollegan entisen opettajan adoptioon, olin tietenkin korvat höröllä kuuntelemassa lisää, ja yritin näyttää siltä kun ei voisi vähempää kiinnostaa. "Eihän adoptoivat millään äitiyslomalla voi olla, mutta se jäi kuitenkin niiden lasten kanssa sitten kotiin." "Olisihan se nyt ihan hassua, ajattele jos adoptoi jonkun vanhemman lapsen, niin sais muka jäädä sen kanssa kotiin vaikka se ei olisi enää mikään vauva."

En voinut olla hiljaa. Sanoin, että ihan samat oikeudet niillä adoptiovanhemmillakin on, nekin voi jäädä hoitovapaalle. "Ei kun se on siis adoptoitu se lapsi, ei se ole sama kuin sitten jos saa oman.", minulle selitettiin. Lipsahti suusta, että tiedän ehkä tästä asiasta vähän enemmän. Ja sen jälkeen en enää halunnut sanoa mitään.

Se vaivaantunut tunne. Kun tiedät, ettet ikinä koe sitä samaa kuin ne kaikki muut, sitä mitä pidetään automaattisena. Se, kun et osaa osallistua keskusteluun. Et pysty samaistumaan. Kun tiedät jostain asiasta enemmän, vaikkei sinun pitäisi. En pidä siitä.